Olipahan viikonloppu! Kun katsoin Ouraa maanantaiaamuna, se ihmetteli miksi leposykkeeni on korkealla. Ja niin toki minäkin, sillä viikonloppuni oli monella tapaa poikkeuksellinen. Tyypillinen viikonloppuni nimittäin pitää sisällään sopivasti liikuntaa, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa perheen ja ystävien kanssa. Joskus liikunta saattaa mennä jopa överiksi, kun yrittää viikonloppuna liikkua koko viikon kiintiön täyteen. Mutta ei tällä kertaa!

Tänä viikonloppuna en todellakaan ollut ”weekend warrior” moodissa, vaan keskityin kirjoittamaan toisen väikkärini käsikirjoitusta. Intensiivisen kirjoitusretriittini suunnitelma oli seuraavanlainen: Torstaina mökille ja suunnuntaina klo 15 pelaamaan golfia – ja siinä välissä kirjoitusta. Ilmeisesti kirjoittaminen ja tunnit flow-tilassa käyvät treenistä, sillä rupeaman tuloksena olo on kuin Ironmanin jälkeen. Ouran kommentti herätti pohtimaan ikää ja oppimista, ja erityisesti niiden merkitystä työelämässä.

Ikä ei ole oppimisen este

Vaikka ikä ei suoraan liity siihen miksi teen toista väitöskirjaa, se puhututtaa. Osa on sitä mieltä, että 50+ on työelämän kehäraakki, joka ei enää kelpaa mihinkään eikä opi mitään. Toiset ovat sitä mieltä, että 50 on uusi 30. Olen sitä mieltä, että yleistäminen on vaarallista noin ylipäätään, ja erityisesti tässä tapauksessa. Ikä ei kuitenkaan ole vain numero, joten tässä mietintää siitä onko iällä merkitystä vai ei, ja miten se liittyy toiseen väikkäriini.

Väittelin Tekniikan Tohtoriksi vuonna 2005 kun olin 35-vuotias kolmen pienen tytön äiti. Vuosina 1998, 2000 ja 2002 syntyneet tyttäreni saivat seurata ponnistelujani kun äiti luki ja kirjoitti. Aika oli monella tavalla palkitsevaa: Kotiäitinä sain keskittyä lasten kanssa kotona olemiseen, ja samalla edistää opintojani. Oppimisen näkökulmasta väitöskirjan tekeminen oli motivoivaa: Olin ennen sen aloittamista ollut muutaman vuoden töissä ja aihe, yritysten uudistuminen ja corporate venturing sen moottorina liittyivät aikaisempaan työkokemukseeni Nokialla. Väitöskirjan valmistuttua pääsin myös soveltamaan sen oppeja käytännössä Latinalaisen Amerikan strategiajohtajan roolissa, ja myöhemmin Elisalla ja Koneella joten oppiminen jatkui.

Idea toiseen väitöskirjaani syntyi koronavuotena 2020 kun kirjoitimme Ecosystem Handbookin yhdessä Ulla Koivukosken, Laura Koposen ja Markku Heinon kanssa. Kirja kokosi yksiin kansiin yhteistyön johtamisen parhaita käytäntöjä, ja intensiivisen kirjoitusprosessin aikana luin systemaattisemmin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Kun kirja tuli valmiiksi, jäi käteen monta vastaamatonta kysymystä. Niiden tutkimus motivoi, joten hain ja pääsin Turun Yliopiston kauppatieteen tohtoriohjelmaan. Toisella kierroksella tutkijan polku on ollut monella tapaa helpompi: Lapset ovat aikuisia, joten keskeytyksiä on vähemmän. Lisäksi aikaisempi työkokemus globaaleissa yrityksissä auttaa ymmärtämään aihetta syvällisesti. Myös työni EnergySampo ekosysteemin orkestraattorina ja Ekosysteemien Rakentajat podcastin tekeminen ruokkii ajattelua – käytännön yhteistyön johtaminen kontekstissa, jossa on useita isoja ja pienempiä yrityksiä ja muita toimijoita joiden intressit eivät välttämättä aina kohtaa on hedelmällinen maaperä tieteen ja tekemisen yhteensovittamiselle. Nyt 54 vuotiaana väitöskirja on ennen kaikkea oman oppimisen väline. Mutta, koska uskon, että minulla on vielä annettavaa työelämälle, toivon, että se mahdollistaa myös ammatillisen uudistumisen ja luo pohjaa ja uudenlaiselle ajattelulle.

Inspiraatio vai perspiraatio?

Motivaatiota siis on, ja työkokemus ja tämänhetkinen työ ruokkivat tekemistä. Haasteena on kuitenkin se, että kun on monta rautaa tulessa, kirjottaminen ei etene. Olen viime vuosina kerännyt runsaan aineiston ja analysoinut sitä matkan varrella ja kirjoittanut tutkimuspapereita, mutta väitöskirjan kirjoittaminen vaatii enemmän – sekä keskittymistä, että aikaa. Eli toisin sanoen, pelkkä inspiraatio ei riitä.

Kun aloitin toisen väitöskirjan tekemisen vuoden 2021 alussa, ajattelin, että olisi hienoa väitellä vuonna 2025, 20 vuotta ensimmäisen jälkeen. Aihetta työstäessäni materiaalia ja ideoita on kertynyt paljon, ja ”draaman kaari” on kirkastunut, mutta itse kirjan kirjoittaminen ei varsinaisesti ole edistynyt. Vielä keväällä tavoite tuntui olevan vielä kaukana. Toukokuussa juttelimme ohjaajani, professori Satu Teerikankaan kanssa aiheesta ja mietimme jatkotoimenpiteitä. Sadun kommentti ”tämähän on tässä, nyt vain kirjoitat sen valmiiksi” herätti minut toimimaan: Totesinkin, että sen sijaan, että odottelen inspiraatiota, on aika istua alas ja ryhtyä kirjoittamaan.

Kirjoittaminen vaatii kuitenkin aikaa ja rauhaa. Työn ohessa tekeminen on hankalaa, kun on monta rautaa tulessa ja kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Ratkaisukin oli ovella: Heinäkuu ja kesäloma. En kuitenkaan halunnut ns. ”pilata omaa ja muiden lomaa” asettamalla liian kunnianhimoisia tavoitteita. Astinkin tavoitteeksi sen, että kirjoitan kesällä ”joka päivä” ja katson mihin se johtaa. Tavoite ei tarkoittanut sitä, että olisin orjallisesti kirjoittanut ihan joka päivä, mutta se ohjasi tekemistä kuitenkin. Arkipäivisin kello soi seitsemältä, ja ehdin kirjoittaa tunnin-pari ennen päivän muuta ohjelmaa. Viikonloppuisin en tyypillisesti kirjoittanut, vaan keskityin lomailuun. Loman lopussa olin hyvässä vauhdissa, ja olenkin jatkanut aamukirjoittamista myös elo-syyskuussa. Viime viikonlopun retriitti oli tärkeä, sillä sen tuloksena sain aikaiseksi ensimmäisen kokonaisen version käsikirjoituksesta. Totesinkin, niinkuin monta kertaa aikaisemmin, että inspiraatio ei yksin riitä, vaan asioiden valmistuminen vaatii usein verta, hikeä ja kyyneleitä. Tai ainakin sitä hikeä. Sen tuloksena projekti, joka kesän alussa oli ”tekemistä vaille valmis” tai savolaisittain ”kokonaan tekemättä” on loppusuoralla. Nyt näyttää siltä, että tavoitteeksi asettamani valmistuminen vuonna 2025 on mahdollinen ja jopa erittäin todennäköinen.

Ikä ei ole vain numero

Todettakoon kuitenkin, että ikä ei ole vain numero. Siinä missä mieli on nuori ja ajattelu kirkasta, kroppa ei enää seuraa perässä. Palautuminen vie aikaa, ja paikkoja kolottaa. Mitä kehoon tulee, ikä ei ole vain numero, vaan on mukauduttava muuttuvaan tilanteeseen. Myös henkisesti 50+ tuntuu erilaiselta kuin 30. Monella tapaa seesteisemmältä. Asiat osaa laittaa kontekstiin ja nähdä harmaan sävyjä aikaisemman mustavalkoisen ajattelun sijaan. Mutta kehäraakiksi en suostu – vaan olen avoin uudelle, varsinkin kun väitöskirjaprojekti alkaa olla loppusuoralla.

PS. Jos haluat kuulla mitä ”the power of we” pitää sisällään, otathan yhteyttä. Uskoisin, että aihe on relevantti monellekin yritykselle ja julkiselle organisaatiolle – varsinkin nyt kun pohditaan ensi vuoden tavoitteita ja toimenpiteitä.