Tohtori korona-apatian partaalla

Joulukuu ja joulukalenterin ensimmäiset luukut. Jopa kaksin kappalein: Olen nimittäin tänä vuonna hankkinut perinteikkään puisen kalenterin rinnalle Fazerin suklaakalenterin. Se tuo ainakin suklaayllätyksen verran boostia päivään.

Boostia tarvitsenkin, ja varmaan moni muukin. Korona-apatia ja pimeys painavat päälle lailla pommikonelaivueen. Ei auta, vaikka pyrin pitämään kiinni vuorokausirytmistä, nukkumaan ja liikkumaan riittävästi. Keinovalikoimassa on myös päivittäinen avantouinti. Ja vaikka se piristääkin, ei se kuitenkaan riitä poistamaan orastavaa apatiaa, jonka loputtomat teamsit, zoomit ja meetit saavat aikaan. Eikä edes vierailu webex -maailmaan auta asiassa, vaikka käyttöliittymä erilainen onkin.

Tämän vuoden piti olla minulle ns. paluu normaaliin. 2018 oli työelämän muutosten vuosi. 2019 puolestaan kului yksityiselämää järjestellessä pitkän liiton päättymisen seurauksena. Tämän vuoden alussa olin ihan loppu: Tammi-helmikuussa elämä alkoi palata normaalimmaksi – mutta kuinkas sitten kävikään. Korona vei normaalin mennessään ja toi uuden normaalin, jonka pyörteissä olen miettinyt elämää monelta kantilta: Työelämä muuttui ja yksityiselämäkin siinä sivussa.

Työelämän uusi normaali

Kevään alkushokin jälkeen työvuosi 2020 on tuonut monenlaisia tunteita. Maaliskuun pysähdyksen jälkeen koulutusrintamalla olen monien muiden tavoin opetellut toimimaan virtuaaliympäristössä. Se on onnistunut hyvin, vaikka samanlaista energiaboostia kuin lähikoulutuksessa ei ehkä synnykään. Konsultoinnissa mielenkiintoisia projekteja on yllättäen riittänyt, vaikka huhti-kesäkuussa toiselta näytti. Kalenterin tyhjenemisessä oli kuitenkin puolensa: Ekosysteemiaiheinen kirjankirjoitusprojekti huhti-syyskuussa ja siihen liittyvä uuden oppiminen luovat uskoa tulevaisuuteen. Aihe kiinnostaa siinä määrin, että syyskuussa päädyin hakemaan opiskeluoikeutta Turun Kauppakorkeakoulun tohtoriohjelmassa. Nyt kun sen sain, on jatkuvan oppimisen mahdollisuus taattu. Toivottavasti myös työllisyys aiheen tiimoilta.

Tekemisen sisällön suhteen ero uuden ja vanhan normaalin osalta on positiivinen. Uutta ja mielenkiintoista tekemistä riittää ja se pitää mielen virkeänä. Työn tekemisen tavan muutos sen sijaan vaikuttaa jaksamiseen. Uutta normaalia luonnehtii yksinyrittäjän yksinäisyys. Ja vaikka kuinka yritän tehdä sille jotain, niin yksinäisen puurtamisen muutos vaatisi ympäristön muutoksen. Ja pähkäilenkin koko ajan pitäisikö mennä ”töihin” ja sitä kautta päästä vähemmän yksinäiseen tekemisen tapaan. Pohdinta on kesken ja jatkuu edelleen.

Tohtorin johtopäätös: Työn sisältöä kannattaa ajoittain miettiä sisällön ja merkityksellisyyden – ja toisaalta työympäristön näkökulmista. Vaihtoehtojen kartoitus ja niiden hyvien ja huonojen puolien arviointi pitkällä ja lyhyellä aikavälillä tuo hallinnan tunnetta, joka auttaa jaksamaan epävarmassa tilanteessa ja luomaan uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

Uuden elämäntilanteen edessä

Täytin tänä vuonna 50 vuotta. Toukokuinen syntymäpäivä meni pitkälti karanteenin ehdoilla. Juhlan tekivät tyttäreni: Aamiainen ja päivällinen kortteineen kukkineen ja lahjoineen olivat ihania. Vanhentuminen tuo osin mukanaan viisastumista, mutta myös uuden elämäntilanteen. Kaksi kolmesta tyttäristäni on muuttanut pois kotoa, ja nuorinkin asuu isänsä luona vuoroviikoin. Muutos muutaman vuoden takaiseen 5 ihmisen ja 2 koiran hullunmyllyyn on huomattava, joten ei ihme, että tyhjän pesän syndrooma ahdistaa ajoittain.

Kun apatiakohtaus iskee, olen pyrkinyt selättämään sen kiitollisuudella. Kirjoitan listoja asioista, jotka ovat hyvin. Olen terve. Perhe on pysynyt terveenä. Olemme kevään täyskaranteenin hellitettyä myös onnistuneet tapaamaan säännöllisesti. Sama pätee ystäviin, joita tapaan sekä virtuaalisesti että osin reaalielämässä. Alakuloisuutta tuo läheisyyden puute, mutta sen kanssa opettelen elämään. Muutakaan ei juuri nyt voi tehdä.

Pitkän tähtäimen kehitys vaatii halua ja kykyä tunnistaa omat vahvuudet ja tarpeet. Tunnistan vahvuuteni ja heikkouteni. Ja haluan kehittyä ihmisenä. Sitä olen tänä vuonna pyrkinyt tekemään keskittymällä pienin toimenpitein. Stoalaisharjoitukset ovat mielenkiintoinen tapa tuoda uusia näkökulmia esimerkiksi empatian tai luopumisen harjoitteluun. Perusta on vakaa: Fyysinen hyvinvointi pysyy yllä painonnoston ja päivittäisten pulahdusten voimalla. Ja vaikka maailma joskus tuntuukin hiukan harmaalle, löytyy jokaisesta päivästä pieniä ilonaiheita. Ystävien avulla ainakin!

Tohtorin johtopäätös: Ihmisenä kasvaminen on kesken ja apu on tarpeen. Kiitollisuus on onnellisuuden perusta, jonka päälle on hyvä rakentaa. Tärkeää on kuitenkin tunnistaa omat vahvuudet ja tarpeet – ja keskittyä muuttamaan asioita, joita voi muuttaa ja laittaa sivuun ne joita ei voi muuttaa.

Korona tai ei: Elämä on

Korona tai ei, kaikki meistä joutuvat elämään perusasioiden kanssa. Pohtiessani koronaelämän monotonisuutta, niin jatkan harjoittelua kiinnittäen huomiota fyysiseen jaksamisen, työn sisällön ja tekemisen tavan kehittämiseen ja ihmisenä kasvamiseen.

Fyysinen jaksaminen, joka perustuu riittävälle liikunnalle, ravinnolle ja unelle on perusta, jonka päälle rakennan. Teoriassa helppoa, mutta käytännössä kuitenkin haastavaa – varsinkin kotikonttorin ruokalistan varianssissa on parantamisen varaa. Täytynee parantaa viestintää keittiön suuntaan…

Työn sisältö ja merkityksellisyys ovat tällä hetkellä hyvällä tasolla. Työn tekemisen tapa sen sijaan on koronan myötä muuttunut – ja sille pyrin tekemään sen mitä voin. Etätyön jatkuessa mietintämyssyyn on hiipinyt ajatus siitä, että jonkinmoinen työyhteisö voisi olla tarpeen. Nähtäväksi jää miten sellaisen löydän ja miltä se voisi käytännössä näyttää.

Yksityiselämän suhteen on eniten opettelemista. Usko siihen, että elämä kantaa, vaikka äitinä minua ei enää tarvitakaan pitämään tyttäriäni hengissä. Työn vastapainoksi tarvitaan hauskaa tekemistä, jossa harrastuksilla ja ystävillä on tärkeä rooli.

Tohtorin johtopäätös: Korona tai ei – fyysinen hyvinvointi ja sen ylläpito ja kyky nähdä positiivisia asioita ovat varmaankin kestävän hyvinvoinnin perusta. Halu kehittää ja kehittyä työelämässä ja ihmisenä luovat osaltaan henkistä hyvinvaihtoa. Ehkäpä tällä hetkellä ei auta muu kuin uskoa siihen, että elämä kantaa. Ystäviä kannattaa kuunnella. Suomalaista sananlaskua lainaten ystäväni Riitta totesi tilannetta puidessamme ”paistaa se päivä risukasaankin”. Intialaisittain Ullan sanoin sama asia kuuluu näin: ”Lopussa kaikki on hyvin. Jos kaikki ei ole hyvin, emme ole vielä lopussa.” Koska molemmat ovat viisaita naisia, niin olen päättänyt uskoa heitä!

PS. Artikkelikuvassa aamuni ”aurinko” eli kirkasvalolamppu, päivän Hesari ja kuppi kahvia. Niiden voimalla päivät käynnistyvät – joskus hyvin, joskus paremmin!