Entäs minä?

Kaksi viikkoa karanteenia takana, määrittelemätön määrä viikkoja edessä. Lukemattomia verkkokokouksia, tehtyjä suunnitelmia, kiirisipuheluita, kriisirahoitushakemuksia, WhatsApp -viestejä, puheluita, sähköposteja ja mitä näitä nyt onkaan. Vähemmän halauksia ja treenikavereiden kanssa heitettyjä yläfemmoja. Enemmän yksin puurtamista, juoksua ja kävelyä Rantaraitilla, katsottuja leffoja ja yksin syötyjä aterioita.

Päivät muistuttavat toisiaan. Ne alkavat herätyskellon soidessa klo 6:15, jatkuvat aamulenkillä koiran kanssa ja päivän uutisannoksen siivittämällä aamupalalla. Ihmisiä sairastuu, heitä hoidetaan, joku kuolee. Elämä kuitenkin jatkuu. Päivä kerrallaan, samanlaisena, mutta erilaisena. Siitä pitää tunteiden vuoristorata huolen.

Rationaalinen minä hallitsee

Joka päivä muistutan itseäni siitä, että moneen muuhun verrattuna asiat ovat hyvin. Kohtuullisen turvallinen taloudellinen tilanne ja isot lapset, jotka tuntuvat pärjäävän tilanteen kanssa hyvin. Ystävät, joiden kanssa voi jutella. Rationaalinen minä lukee Hesarin ansiokasta uutisointia siitä, miten suomalaisten arki muuttui ja seuraa maailmanpoliittista ja taloudellista tilannetta. Huoli tulevaisuudesta on todellinen, emme tiedä miltä maailman näyttää kriisin jälkeen. Emmekä sitä miten kauan tilanne kestää.

Rationaalinen minä katsoo tosiasioita käsivarren mitan päästä ja tuntee voimattomuutta tuntemattoman edessä. Ja päästää irti, päättää elää päivän kerrallaan ja tehdä asioita, joihin voi vaikuttaa. Päätöksiä, joilla turvataan yritysten taloutta. Strategista pohdintaa. Kassavirta-analyysejä. Rahoitushakemuksia. Sopimuksia. Rationaalinen minä myös laskee oman kassan riittävyyttä, pyrkii hankkimaan uusia asiakkaita kadonneiden tilalle, jatkaa jo käynnissä olevia projekteja ja tsemppaa kanssatyöntekijöitä. Päivä kerrallaan.

Tunteet pyrkivät pintaan

Siinä missä rationaalinen minä jatkaa elämää, tunteet pyrkivät pintaan ja sotkevat pakkaa. Perusturvallisuuteni on järkkynyt. Enää ei ole ydinperhettä tuomassa yhteenkuuluvuutta. Onneksi havannankoira Pablo on tietämätön maailman melskeistä, ja vain yksinkertaisesti onnellinen siitä, että Mamma on kotona koko päivän. Kesimmäinen tyttäreni pääsi Lontoosta kotiin ja on nyt luonani. Hänen kanssaan pidämme kiinni yhteisestä päivällisestä, ja pidämme toisillemme seuraa iltaisin. Soittelemme muille perheenjäsenille Facetime -puheluja ja yritämme kuvitella, että olemme saman pöydän ääressä.

Illalla nukkumaan mennessä yksinäisyys puskee pintaan. Entäs minä? Kuka välittää minusta? Olisi kiva, jos joku silittäisi hiuksia ja sanoisi, että kaikki on kohta hyvin. Lämmin halaus, se että voisi käpertyä jonkun kainaloon olisi enemmän kuin tarpeen. Onneksi olen kuitenkin kaikesta huolimatta nukkunut hyvin. Kun herätyskello soi klo 6:15 ja päivä alkaa taas alusta, rationaalinen minä ottaa ohjakset ja tunteet jäävät pinnan alle.

Kurjuuden kuningatar

Olen kirjoittanut positiivisen asenteen merkityksestä useammassakin blogikirjoituksessani. Ja nyt jos koskaan tarvitaan positiivista ajattelua. Mutta myös armollisuutta. Jos ja kun päivät kuluvat kriisipalaverissa toisensa perään, positiivinen asenne on koetuksella. Sosiaalisten kontaktien puute tuntuu, vaikka videon välityksellä kotiin tunkee lukematon määrä tuttuja ja tuntemattomiakin. Suihkussa käyminen ja tukanpesu, meikkaamisesta puhumattakaan tuntuu tarpeettomalta. Mieliala vaihtelee, ja negatiiviset tunteet pyrkivät pintaan. Vaikka kuinka yrittäisi olla positiivinen.

Negatiivisten tunteiden ilmaisu on tärkeää sekin. Sen huomasin viime viikolla, kun keskiviikkona oli aidosti huono päivä. Olo oli surullinen, haikea ja pelokaskin. Siihen ei auttanut rationalisointi, eikä edes Pablon tohina. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ”vain kuuntelivat” puhelimen päässä. Kysyivät miltä tuntuu, eivät ratkoneet ongelmia ja pyrkineet rationalisoimaan syitä ja seurauksia. Vaan kuuntelivat.

Tunteiden patoaminen ei tilannetta auta. Sen sijaan niiden nimeäminen ja jonkinlainen käsittely sen sijaan auttavat. Toiset tekevät sitä itsekseen metsäretkillä, toiset juttelevat kavereiden kanssa, joku hakkaa halkoja tai tekee remonttia. Tärkeää on se, että on itselleen rehellinen. Ei vieritä omaa pahaa oloaan muiden syyksi, vaan ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Huonoa päivää voi seurata toinen, kolmaskin. ”Rypemisen” jälkeen on mukavaa ottaa kurjuuden kuningattaren kruunu päästä, ja keskittyä asioihin, jotka ovat hyvin. Tuntea kiitollisuutta ja uskoa siihen, että tästäkin selvitään!

PS. Tohtori on kiitollinen Innovation Housen ihanalle yhteisölle henkisestä tuesta ja vessapaperista!