Resilienssi koetuksella - taas

Kun takareiteni operoitiin syyskuussa, pohdin ajatuksen kääntönopeutta ja resilienssiä, eli muutoksen tarpeen havaitsemisen ja sen hyväksymisen välissä olevaa aikaa ja kykyä selviytyä vastoinkäymisistä. Ne ovat tärkeitä ominaisuuksia sekä yksilön että työelämän näkökulmista. Sanontaa lainaten harvan elämä on yhtä ”ruusuilla tanssimista”. Sen lisäksi meistä jokainen kohtaa suurempia ja pienempiä vastoinkäymisiä jos ei päivittäin, niin varmasti viikoittain. Ne haastavat meitä yksilöinä ja tiimeinä. Sairastuminen, läheisten poismeno, ihmissuhteiden haasteet ja vaikkapa henkilökohtaiseen talouteen liittyvät huolet ovat esimerkkejä vastoinkäymisistä, joita monet meistä kohtaavat elämässään. Perheen tai työyhteisön sisällä ne saattavat luoda jännitteitä, varsinkin kun olemme kaikki erilaisia. Siinä missä toisille riittää hetken tuumaustauko ja harmittelu – toiset jäävät kiinni menneeseen.

Ajatuksen kääntönopeus oli koetuksella jälleen tänään: Olimme lähdössä matkalle, mutta toisin kävi. Se sai innovaatiotohtorin pohtimaan muutosjoustavuutta ja tämän hetken tilannetta laajemminkin.

Pettymyksiä riittää

Tyttäreni täytti 18 koronavuonna 2020. Täysi-ikäisyyden kunniaksi luvattu A-luokan äiti-tytär-matka on kuitenkin saanut odottaa. Ennen joulua uskaltauduimme unelmoimaan, ja varasimme 2 viikon surffimatkan tammikuulle. Tätä tekstiä kirjoittaessani meidän piti istua lentokoneessa matkalla kohti lämpöä. Istun kuitenkin kotona pimeässä talviaamussa. Mitä tapahtui?

Tyttäreni sairasti koronan joulun aikoihin. Tauti meni ohi lieväoireisena muutamassa päivässä. Siksi olikin pienoinen shokki, kun lentoyhtiön vaatima PCR -testi tuli takaisin positiivisena. Finnairin ilmoituksen mukaan positiivisella testituloksella ei ole mitään asiaa lennolle. Joten jäimme kotiin, muutimme lennot ja majoituksen – ja yritämme niellä pettymystä ja samalla aikatauluttaa matkaa uudelleen. Jälkiviisaus siitä mitä olisimme voineet tehdä toisin ei auta. Elämä jatkuu ja koronakurimus ja siihen liittyvä selviytymistaistelu samoin.

Koronakurimus: Pelkoa ja murmelointia

Tunnistan, että olen hyväosainen. Voin tehdä etätöitä, ja maaliskuun 2020 alkushokin jälkeen yrittäjän arki on soljunut erilaisissa virtuaalityökaluissa. Päivät täyttyvät etäopetuksesta zoomissa, Teams ja Google Meet kokouksista ja erilaisiin projekteihin liittyvästä viestinnässä eri kanavissa sähköpostista, WhatsApp:n kautta Slackiin ja perinteiseen puheluun ja joskus harvoin jopa tekstiviesteihin. Asiakkaat, yhteistyökumppanit, perhe ja ystävät ovat mukautuneet ”ei-enää-niin-uuteen normaaliin”. Kun ei voi nähdä kasvotusten, kohdataan virtuaalitodellisuudessa, asiat hoituvat ja ihmissuhteetkin pysyvät hengissä. Työn määrä ei ainakaan ole vähentynyt - Hesarin ja Wall Street Journalin mukaan pikemminkin päinvastoin.

Mitä koronakurimus tekee meille ihmisinä ja yhteisöinä? Varmaa on ainakin se, että henkilökohtaiset kyvyt ja niiden erot vaikuttavat työyhteisöihin enemmän kuin luulemmekaan. Ne meistä, jotka ovat koronan etulinjassa elävät jatkuvan sairastumisen pelon ja vähäisten resurssien aikaansaaman paineen alla. Etätyön tekijät kärsivät yhteisöllisyyden puutteesta: Osa putoaa kyydistä, osa nauttii omassa kuplassa olemisesta ja harvoja poikkeuksia lukuun ottamassa elämme ”murmeileina” päivästä toiseen pieruverkkareissa. Kun uusia ihmisiä tapaa harvoin, ja satunnaiset törmäykset ovat jääneet minimiin mitä tapahtuu kyvyllemme uudistua – henkilökohtaisella tasolla ja muutenkin? Mitä tapahtuu myötätunnolle ja ihmisyydelle kun ollaan etänä? Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän itseäni viisaammille.

Tässä ja nyt vai sitku?

Kaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Mutta alan olla pisteessä, jossa uusien näkökulmien löytäminen ja jatkuva rajoituksiin sopeutuminen ottaa koville. Mutta muuta voimme tehdä kuin jatkaa eteenpäin? Herätyskello soi joka aamu ja rutiinit käyvät päälle. Hampaat on harjattava, koirat ulkoilutettava ja aamupalan jälkeen työt odottavat ruudun takana. Elämä on. Ilonpilkahdukseksi riittää vaikkapa päivittäinen avantouinti tai yhdessäolo perheen ja ystävien kanssa rajoitusten puitteissa. Pienet asiat ovat tässä ja nyt – ja ne suuremmat elämykset ehkä ”sitku” -unelmia. Ehkä pääsemme vielä lämpöön, ja ehkä koronakurimuskin joskus hellittää!